Elämäni ei ole ollut suoraviivainen tarina. Se on ollut kudelma kohtaamisia, velvollisuuksia, rakkautta ja kaipuuta – ja nyt, kuusikymppisenä, pysähdyn yhä useammin kysymään: Miten voin aidosti hyvin?
En ole aina pitänyt erityisherkkyyttäni arvokkaana. Olen painanut sen piiloon, sopeutunut, tehnyt mitä odotettiin. Mutta nyt en enää aio hylätä itseäni. En aio kääntää selkääni sille, mikä minussa on herkkää, syvää ja aistivaa. Otan sen takaisin. Teen siitä osan hyvinvointiani.
Luonto – hengitystäni varten
Luonto ei pyydä minua muuttumaan. Se ei arvioi, ei kyseenalaista. Se vain on – ja kutsuu minut olemaan myös. Kun kävelen metsässä, kun seison järven rannalla alastomana, vesi ihollani, tunnen kuuluvani takaisin itseeni. Kehoni, iässäni ja muodossani, on totta. Se on elämäni koti. Ja minä opettelen rakastamaan sitä sellaisena kuin se on – hellästi, ilman kiirettä.
Totuus ja nautinto – elämäni sydänääniä
Minun arvomaailmassani kulkee kaksi polkua rinnan: etsin totuutta ja nautin elämän kauneudesta. En kaipaa valmiita vastauksia enkä lopullisia totuuksia. Kaipaan rehellisyyttä. Haluan kohdata elämän ilman rooleja tai opittuja mantranomaisia lauseita. Samalla annan tilaa aistillisuudelle, esteettisyydelle, nautinnolle – asioille, jotka tekevät elämästä elävää.
Virtaus – uudistuva minä
Hyvä elämä ei ole minulle pysähtynyt tila. Se on virtaa, liikettä, uutta. Etsin elämyksiä, uusia kokemuksia, pieniä ja suuria hetkiä, jotka muistuttavat: olen elossa. Kuljen omaa henkistä polkuani, mutta en tarvitse uskontoja tai määritelmiä. En halua jäädä kiinni siihen, mikä on joskus toiminut. Uskon, että elämä opettaa, kun olen valmis kuuntelemaan.
Rakkaus – juureni ja peilini
Hyvinvointi ei tapahdu irrallaan muista. Minulle rakkaus on elinehto. Kun puolisoni, lapseni ja lapsenlapseni voivat hyvin, minäkin voin hengittää syvemmin. Mutta samalla opin hiljalleen, että heidän hyvinvointinsa ei voi olla minun ainoa mittarini. Harjoittelen pitämään huolta itsestäni ilman että hylkään muita – ja ilman että hylkään itseäni heidän vuokseen.
Kuka olen nyt?
Tässä iässä moni rooli on väistymässä. En ole enää työelämässä, en enää jatkuvasti tarpeellinen muiden arjessa. Mutta kysymys jää: Kuka olen, kun en enää ole se, joka tekee ja antaa? Tämä on hauras ja tärkeä kohta elämässäni. Sen äärellä voi löytää jotakin, mitä ei ole ennen uskaltanut edes etsiä: olemisen oikeutuksen ihan vain omana itsenään.
Luovuus, estetiikka, aistillisuus – hyvinvointini kieli
Rakastan kauneutta. Pienissä yksityiskohdissa, arjen estetiikassa, luovuudessa. Ne ovat kuin hengitysaukkoja, joiden kautta tunnen elämän kulkevan minussa. Luon, aistin, annan virran viedä – ja se on minulle lepoa. Se on hoivaa, jota vain minä voin itselleni antaa.
Seksuaalisuus ja intohimo – elämänvoimaa
Seksuaalisuus ei katoa iän myötä – se muuttuu, syvenee ja saa uusia sävyjä. Tässä elämänvaiheessa koen, että intohimo ei ole vain hetkellistä leimahdusta, vaan syvempää virtaa, joka kumpuaa rentoudesta, luottamuksesta ja läsnäolosta. Hyvä seksi ei ole suoritus, vaan kohtaaminen. Kun olen yhteydessä itseeni, kehooni ja kumppaniini, voin avautua myös nautinnolle – juuri sellaisena kuin olen. Seksuaalisuuteni ei tarvitse selityksiä tai ulkoisia standardeja. Se elää, kun minä elän. Se kukoistaa, kun annan sille tilaa. Naisen seksuaalisuus ei pääty tiettyyn ikään – päinvastoin, se voi kypsyä ja syttyä uudelleen, kun sitä vaalitaan, hoivataan ja jaetaan. Intohimo on elämänvoimaa, ja minä olen yhä sen arvoinen.
Tasapainon etsintä jatkuu
Missä on se paikka, jossa saan olla juuri sellaisena kuin olen – kuka olen, kun en ole töissä? Kuka olen, kun oleminen itsessään on toivottua? Olen matkalla, josta aion nauttia ja elää sitä. Kaiken hyvän odottaminen on oh. Se hyvä on tässä ja nyt, läsnäolevissa hetkissä. Ikuinen etsiminen ja lähteen raikas virtaus ovat kuitenkin se, mikä pitää minut liikkeessä ja elossa.
Minä olen erityisherkkä. Minä olen elossa. Ja minä saan olla tässä – nyt, kokonaisena.
